I Helmi

Sininen ja pinkki ja valkoinen helmi. Nasa oli lähettänyt Kurt Vonnegutille kuvia kotiplaneetastamme avaruusmatkailua käsittelevää esseetä varten. Ensimmäiset kuvat Maapallosta avaruudesta nähtynä saatiin 1960-luvun lopulla. Siihen asti Maa oli ollut jalkojemme alla, aina yhtä lähellä. Multaa, puita, kallioita ja viivasuora horisontti kaukana edessä. Yhtäkkiä leijuimmekin pienenä pallona äärettömyydessä. Se, mikä aiemmin oli valtava, muuttui hallittavaksi: yhdellä silmäyksellä näimme sen kokonaan. Maan äärettömyydestä tuli mitätöntä verrattuna avaruuden äärettömyteen.

“Se näyttää niin puhtaalta. Siitä ei näe kaikkia nälkäisiä, vihaisia maan matosia – eikä savua ja viemäreitä ja roskaa ja kehittynyttä aseistusta,” Vonnegut kirjoitti. Ei jäljen jälkeä ihmiskunnasta. Naomi Klein nostaa tuon Vonnegutin vuoden 1969 esseen “Excelcior! We’re Going to the Moon! Excelsior!” esiin merkkinä hetkestä, jolloin luonnonsuojelu siirtyi ulkoavaruuteen. Sen jälkeen meidän on ollut vaikea nähdä lähelle: “Jos maata katselee jatkuvasti ylhäältä alas eikä juurista ja mullasta, saasteiden lähteiden ja päästönielujen vatkaamisessa alkaa olla järkeä, aivan kuin ne olisivat siirtoja planeetan kokoisella shakkipöydällä.”

Sininen marmorikuula, Apollo 17-astronauttien kuvaamana 1972.

II Yhteiset keuhkot

Ajattelen Nasan kuvien sinistä marmorikuulaa Kati Rooverin näyttelyssä Coexistence. Miten nähdä se, mikä yleensä jää näkemättä, Roover kysyy kamera ahmien kaikkea (jäljellä)olevaa Amazonin sademetsässä. Ihmiset tarkastelevat ympärillään olevaa nimeämällä. Nimi tekee asiasta todellisen ja nimetyn voi laittaa lokeroon, lokerot taas on helppo järjestää ja luokitella. Paikat olemassaolon lokerikossa jaetaan nimien perusteella: nimettömälle tai vääränkieliselle nimelle ei löydy paikkaa. Sademetsissä löytäjää ja nimenantoa länsimaisen tieteen toimesta odottaa edelleen lukematon määrä olioita.

Coexistence näyttely koostuu kolmesta videoteoksesta, joiden kuva on kerrostunutta kuin metsä. Kasvien ja puiden päälle asettuvat kulttuuriset kertomukset ja eläinten henget, anakonda ja jaguaari. Ympyrä, jossa elää jotain pientä, soluja ehkä. Muoto on sama kuin sinisen planeetan, mutta pilvet eivät peitä elämää näkyvistä. Ihminen ei ole enää piilossa pilvien alla, vaan pilvien tekijä – yksi kerros videota on Nasan visualisointi maailman hiilidioksidipäästöistä vuoden ajalta. Pohjoisen pallonpuoliskon kevään koittaessa CO2-pilvet kutistuvat, kun talven jälkeen heräävät kasvit imevät itseensä päästöjä.

Roover asettaa keuhkot ja juuret päällekkäin. Hengitämme samaa ilmaa, yhdessä. Mutta toisin kuin ihmiset ovat riippuvaisia kasveista, kasvit eivät tarvitse ihmisiä. Ihminen voi hengittää, koska kasvit tekevät töitä sen eteen. “I am only because they are”, Roover sanoo. Ohimennen kuuluu moottorin ääni, he etsivät öljyä ja mineraaleja. Ääni vaimenee ja pysähdyn kuvassa olevaan, yhteen monista, vihreistä kasveista. Suren sitä, kuin se olisi lajinsa viimeinen.

Sademetsässä kuuluu öisin kaatuilevien puiden ääni. Maaperä kuivuu kuumuudessa, eivätkä suurten puiden juuret saa pidettyä otettaan. Puut kaatuvat itsestään.

Tuore tutkimus toteaa, että mitä enemmän hiilidioksidia ilmassa on, sitä enemmän kasveissa on sokeria ja hiilihydraatteja. Ja vähemmän ravintoaineita, joita ihminen tarvitsee pysyäkseen hengissä. Ilmastonmuutos tekee vihanneksista roskaruokaa.

NASA sai juuri määräyksen lopettaa ilmastopäästöjen seuraamisen. Kuka antaa meille seuraavan kuvan maailmastamme?

Kati Roover: Breath (videostill). Kuvaaja: Kati Roover

III Hiukkasaika

Näkymättömimmistä näkymättömin on ilmassa leijuva hiukkanen. Josefina Nelimarkan Kairos καιρός -näyttelyssä ilma tulee näkyväksi. Muinaiskreikaksi ajalle on kaksi termiä: kronos, jonka edelleen tunnemme vääjäämättä eteenpäin kulkevana kronologisena aikana, ja kairos, joka kuvaa virtaavan ajan seassa tapahtuvaa hetkeä, suotuisaa tai katkosta etenemisessä. Nykykreikaksi kairos tarkoittaa säätä.

Tennispalatsin katolla oleva anturi lähettää ajanmukaista tietoa ilman pienhiukkasista näyttelytilaan. Hiukkastilanne näyttäytyy käyrinä näytöillä, lisätyn todellisuuden pomppivina hiukkasmöykkyinä galleriatilassa ja nuotitettuna sävelmänä, joka soi hitaammin tai nopeammin hiukkasten määrään reagoiden. Maalauksissa lasihelmet kerrostuvat virroiksi ja pyörteiksi, jotka asettuvat paikoilleen siveltimen liikkeen mukana. Tältä ilma voisi näyttää, jos mikroskoopilla voisi zoomata tarpeeksi lähelle atomeja. Siniseksi muuttunut silkkipakka on tallentanut vuoden sään itseensä. Se on abstrakti filmirulla, joka on tallentunut vuoden verran aikaa tai säätä (kronos ja kairos yhdessä) – pakkaspäivästä muistuttavat kuuran piirtämät jäljet.

Kronos-ajassa aika etenee ja jättää taakseen historian. Walter Benjaminin kuuluisa historian enkeli, Paul Kleen maalaama söpö Angelus Novus, on selin tulevaisuuteen ja katsoo kohti mennyttä, jossa katastrofi toisensa perään paiskautuu raunioiden kasaksi sen jalkojen juuren. Enkeli ei saa mahdollisuutta jäädä korjaamaan mennyttä, sillä paratiisin tuuli puhaltaa sen selkä edellä kohti tulevaisuutta, historian jätevuoren kasvaessa sen silmien edessä kuin muovilautta Tyynessä valtameressä. Edistyksen myrskytuuli, sanoo Benjamin, ja kuinka oikeassa hän onkaan, vaikka ei edes nähnyt tuulen hiukkaspitoisuuksia.

Kairos oli kerran aika ja nyt sää. Kronos on nyt aika ja tulevaisuudessa sää. Edelleen haluamme ajatella sään olevan syklistä ja hetkellistä, vaikka siitä on kovaa vauhtia tulossa kronologista, eteenpäin vyöryvää ilman paluuta aiempaan.

Vastikään uutinen kertoi, kuinka tutkijat ovat kauhuissaan, sillä otsonikatoa aiheuttavat CFC-hiukkaset, jotka kiellettiin 30 vuotta sitten hälyttävän aukon paljastuttua otsonikerroksesta, ovat tehneet paluun. Nykylaitteet havaitsevat hiukkaset helposti, ne tulevat jostain Itä-Aasiasta. Vielä luonnontiede ei osaa selittää, kuinka toteuttaa kansainvälinen sopimus, jota noudatettaisiin.

Josefina Nelimarkka: Kairos καιρός, HAM-galleria, 2018.

IV Laatikon ulkopuolella

Mindfulness-ajattelun aivopesemänä stressipesäkkeenä unohdan helposti, että hengittämisen mahdollisuus ei ole omaa ansiotani vaan kasvien. Istuessani Rooverin tallentamassa sademetsässä muistan sen taas. Luonnon olemassaolo pohjautuu maailmanlaajuisille ystävyyden, yhteistyön ja avunannon verkostoille, joiden ymmärtämisessä länsimainen lokeroitunut maailmankatsomus on hämillään. Monimutkaisuus ja kerroksisuus pursuavat ulos nimetyistä laatikoistaan.

Rooverin ja Nelimarkan näyttelyt saavat ajattelemaan, kuinka luonnontieteen kanssa vuorovaikutuksessa syntyvä taide voi ylittää lokeroiden välisiä rajoja. Ajatus siitä, että ajalle voisi olla useampia erilaisia sanoja muistuttaa, kuinka jopa aika on lokeroitu kulkemaan samassa vääjäämättömän samassa tahdissa sekunti ja minuutti kerrallaan. Ilman yhteistä samantahtista kelloa nykyinen yhteiskunta olisi mahdoton, mutta suotuisiin hetkiin olisi ehkä helpompi pysähtyä.

Kati Roover: Coexistence
Galleria Huuto
Näyttely oli esillä toukokuussa 2018.

Josefina Nelimarkka: Kairos καιρός
HAM Galleria
10.6. asti

Kirjallisuus:
Naomi Klein: Tämä muuttaa kaiken – Kapitalismi vs. ilmasto (2015)
Walter Benjaminista: China Miéville: Too Close to the Shore, johdanto teoksessa Thomas More: Utopia (Verso, 2016)

 

“We are the leaders we’ve been looking for.” – Grace Lee Boggs

Ilmastonmuutos, kulttuuri, johtaminen. Näitä kolmea sanaa yhdistää ainakin se, että näkökulmasta ja tarkoitusperistä riippuen, ne voivat tarkoittaa melkein mitä vain. Osallistuessani Creative Climate Leadership -koulutukseen vuosi sitten tämän kolmikon yhdistäminen samaan lauseeseen alkoi toimia tavalla, jossa monitulkintaisuus lähtikin kiteytymään ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi.

Käytännössä kyseessä oli ilmastonmuutoksen parissa työskenteleville luovien alojen toimijoille suunnattu johtajakoulutus, jonka keskeisenä tarkoituksena oli rakentaa yhteyksiä oman toiminnan, luovien yhteistyöiden ja systeemisen muutoksen välille. Omaa osaamistaan jakoivat koulutuksen taustatahot: brittiläinen Julie’s Bicycle organisaatio, joka on jo kymmenen vuoden ajan kehittänyt luovan sektorin toimintaa suhteessa ilmastonmuutokseen sekä slovenialainen kulttuurin ja koulutuksen järjestö PiNA, joka toimii kestävän kehityksen, osallisuuden ja demokratian parissa.

Edelleen luonnontiede tyypillisesti hallitsee käsityksiämme ilmastonmuutoksesta. Samalla kyse on kuitenkin omaa olemassaoloamme uhkaavasta draamasta, minkä ymmärtämisessä luonnontiedettä keskeisemmiksi nousevat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, filosofian ja politiikan näkökulmat. Vielä nyt voimme seurata tätä eksistentiaalista draamaa turvallisesta arjestamme käsin, mutta koko ajan vahvemmin esiin nousee myös konkreettinen kysymys siitä, kuinka selviytyä, kun ilmasto muuttuu. Tarvitsemme toimijuutta – passiivinen tilanteen tarkkailu tai syy-seuraus-suhteiden ymmärtäminen eivät yksistään riitä.

Creative Climate Leadership on syntynyt vastaamaan kysymykseen, miten toimijuutta ilmastonmuutoksen suhteen voidaan lisätä myös kulttuurin kentällä. Muutos vaatii johtajuutta syntyäkseen, joten johtajuuden tunnistaminen ja esiin nostaminen on olennaista. Uusien aloitteiden johtamiseen tarvitaan rohkeutta, mutta myös kriittistä ajattelua. Kulttuurin ja ilmastonmuutoksen yhteenkytkevä toimijakenttä muotoutuu parhaillaan ja kasvaa siihen suuntaan, mihin toimijat valitsevat sitä viedä.  Tällä tuoreella kentällä toimiminen tarkoittaa työtä suuremman päämäärän hyväksi ja pyrkimistä aidosti vaikuttaviin käytäntöihin sekä ilmastonmuutoksen hillitsemisessä että siihen sopeutumisessa.

Tavoitteena oleva luova ekologia ei ole vain vertauskuva, vaan tarkoittaa sitä, että myös luovilla aloilla päästöjä lasketaan, seurataan ja vähennetään aktiivisesti. Eettisesti kestävä kulttuuri tarkoittaa tietoisuutta omista vaikutuksista ilmastonmuutokseen: konkreettisia toimia hiilijalanjäljen pienentämiseksi ja positiivisen vaikutuksen kasvattamiseksi. Muutos käytännöissä tapahtuu ainoastaan tekemällä ja, tyypilliseen tapaan, tulokset lisäävät motivaatiota: energian säästäminen usein kun säästää myös rahaa, jota voidaan käyttää sisältöihin infrastruktuurin sijaan.

Ilmastonmuutoksen hillintää hidastavat piilevät sosiaaliset ja poliittiset järjestelmät, joita on vaikea haastaa niiden näkymättömyyden vuoksi. Niiden näkyväksi tekeminen, samoin kuin se, millaisen tulevaisuuden voimme kuvitella, ovat kuitenkin kulttuurin sisältöjen kannalta olennaisia mahdollisuuksia.

Tämän hetken suuret yhteiskunnalliset narratiivit, kuten populismin nousu, totuudenjälkeinen aika ja digitalisaatio kaipaavat rinnalleen vastakertomuksia.  Ilmastonmuutosta käsittelevät taideteokset, taiteilijoiden aktivismi, taideinstituutioiden aloitteet, yhteistyö kulttuurin ja muiden sektorien välillä ilmastonmuutokseen liittyvien ongelmien ratkaisemiseksi, kestävää kulttuuria tukevan välittäjäportaan organisaatioiden esiinnousu, muotoilun innovaatiot materiaaleissa ja tekniikoissa sekä ilmastonmuutoksen tuominen kulttuuripolitiikkaan uudenlaisina aloitteina ovat maailmalla jo selkeästi havaittavia uudenlaisia toimintatapoja. Tietoisuus näistä kansainvälisistä trendeistä voi helpottaa omaa paikantumista osaksi kenttää, jossa ilmastonmuutos on nousemassa kulttuurin tekemisen olennaiseksi osaksi.

Myös Suomessa samat trendit näkyvät taiteilijoiden ja muotoilijoiden työskentelyssä, mutta instituutioiden ja kulttuuripolitiikan käynnistämät aloitteet ovat harvassa. Instituutioiden tarjoama tuki ilmastonmuutosta käsitteleville projekteille on olennaista projektien vaikutusten vahvistamiseksi. Myös kulttuuripolitiikka olisi ymmärrettävä välineenä, jolla voidaan ohjata taiteen kenttää kestävämpiä käytäntöjä kohti – vastuu ei voi olla yksittäisillä ilmastonmuutosta käsittelevillä taiteilijoilla.

Ilmastonmuutos ei ole täällä, ei nyt, se maksaa torjua, on muodoltaan epävarma ja sen vaikutukset ovat epätasaisia. Ilmastonmuutos siis kytkeytyy suoraan kaikkeen siihen, missä me ihmiset olemme huonoja: epämääräisyyteen. Mutta jos jatkamme  puhetta siitä mahdottomana haasteena, onko vaarana, että ennusteestamme tulee syyttä itseään toteuttava? Pelkäämmekö nostaa asian esille, koska se pakottaa myös meidät, myös kulttuurin kentällä, toimimaan toisin?

Kulttuurilla on keinot muuttaa ilmastonmuutoksesta puhumisen tapoja sekä mahdollistaa entistä laajemman ihmisjoukon pääsy mukaan keskusteluun. Kulttuurin instituutioiden kannalta on olennaista muistaa, että tarve ilmastonmuutoksen käsittelemiseen ymmärrettävällä tavalla useista eri näkökulmista tulee suoraan yleisöltä. Me tarvitsemme kipeästi pääsyn juuri kulttuurialan erityisosaamiseen: mikä taho voisi paremmin ymmärtää ilmastonmuutoksen filosofiset, eettiset ja sosiaaliset ulottuvuudet?

Ensimmäinen Creative Climate Leadership -koulutus järjestettiin Walesissa, Centre for Alternative Technologyssa 27.–31.3.2017.

Julie’s Bicyclen luoville aloille suunnattu ilmainen hiilijalanjälkilaskuri IG-tools löytyy täältä.

Niin kuin androidit uneksivat sähköisistä lampaista, dystopiat uneksivat nykyhetkistä.

Johannes Ekholmin, Man Yaun ja 111x:n kuunnelmainstallaatiossa There Is A Light That Never Goes Out Suomi on poliisivaltio, jonka ovat uudelleenmaisemoineet hurrikaani ja ilmastonmuutos. Eliitin Etelä-Helsinki on suojattu merenpinnan nousulta, mutta Merihaka, nykyisin saari, on kansalaisten haltuunottama ja omavarainen, kaupankäyntiä lukuunottamatta. Kapitalismi ei ole kuollut, mutta hyvinvointivaltio on, joten palvelut Merihaka järjestää omaehtoisesti. Rovaniemen Lordi-aukio on autio, mutta huhutaan, että Pohjois-Suomesta saattaa löytyä kaupunkiasutusta. There Is A Light on samaan aikaan Suomi100 ja tulevaisuus.

International Revolutionary Guerrilla Forces for Fully Automated Luxury Gay Space Communism -ryhmä valtaa eduskuntatalon ja muut vallan keskukset. Presidentti on syöty ja grilli on edelleen kuumana. Vihdon rikkaista ja köyhistä tulee yhtä: ruoansulatuksessa.

Maisemat näyttävät samalta tulevaisuuden Californiassa. Blade Runner 2049:n maailmassa “The Wall” on pystyssä – tosin ei Meksikon rajalla vaan suojaamassa Los Angelesia Tyyneltä valtamereltä. Suurkaupungin slummit kerrostuvat pilvenpiirtäjiksi. San Diegon kaupungin rauniot toimivat LA:n kaatopaikkana ja toukkaproteiini kasvaa parakeissa. Ne, joilla on ollut varaa, ovat muuttaneet pois planeetalta ja jäljelläoleva yhteiskuntallinen valta on jaettu lähinnä poliisin sekä työvoiman ja nautinnon tarjonnan suuryrityksen Tyrell Corporationin kesken.

Tyrell Corp valmistaa ihmisenkaltaisia, mutta fysiologisilta ominaisuuksiltaan ylivertaisia replikantteja hoitamaan sekä riskialttiita ja raskaita tehtäviä että palvelemaan ihmisen seksuaalisten tarpeiden tyydyttämisessä. Replikanttien tehtävät vaikuttavat jakautuvan sukupuolen mukaan; nautintomallit ovat pääsääntöisesti naisen genitaaleilla varustettuja. Menneisyys on palannut tai tulevaisuus ei koskaan saapunutkaan.

***

Katsoin alkuperäisen Blade Runnerin (1982) noin kymmenen vuoden tauon jälkeen. Menneisyyden tulevaisuudenkuva paljastaa armottomasti, kuinka maailma on muuttunut. Vuodelle 2019 kuviteltu retroteknologia huvittaa: viestintä hoidetaan näkölankapuhelimilla ja valokuvat kuvataan edelleen filmille. Kotitietokone on ääniohjautuva, mutta resoluutioltaan samaa tasoa kuin alkukantainen kännykkä. #MeToo -kampanjan jälkilöylyissä elokuvan ainoa “rakkauskohtaus” vaikuttaa suoraviivaiselta seksuaaliselta väkivallalta.

2019 on reilun vuoden päässä ja vaikuttaa siltä, että emme ole päätyneet Blade Runner- maailmaan, mutta emme ole myöskään vapautuneet siitä. Autot eivät lennä, eikä ihmiskunta ole kolonisoinut muita planeettoja, mutta sukupuoliroolit sitovat ihmiskäyttäytymistä edelleen vahvasti. Päivitetty 2049-versio Balde Runner -tulevaisuudesta on yhtälailla synkkä tuomio tämän hetken poliittisten kamppailujen menestykselle. Tarinaa taustoittava maailma on huolellisesti rakennettu aavikkoineen ja aurinkopaneeleineen. Lumisateinen Los Angeles on monikielinen ja -kulttuurinen, mikä ilmastokatastrofin jälkeisessä suurkaupungissa onkin todennäköistä. Kaikki keskeiset ihmis- ja replikanttihahmot ovat kuitenkin valkoisia. Elokuvan “naiset” ovat pääosin heteroseksuaalisen miehen nautinnon tuottamiseen suunniteltuja replikantteja tai hologrammeja.

Esseessään Feminism: The Men Arrive Rebecca Solnit kertoo pitävänsä ilmastonmuutosta maailman tärkeimpänä kysymyksenä tällä hetkellä, mutta niin kauan kuin naiset eivät voi kulkea kadulla tai elää ilman jatkuvaa ahdistelluksi tulemisen uhkaa ja sen aiheuttamaa psykologista taakkaa, Solnit aikoo kirjoittaa ilmastonmuutoksen sijaan feminismistä ja naisten oikeuksista. Kiinnostavalla tavalla sekä naisten häirinnän että ilmastonmuutoksen taustalla voidaan havaita samat mekanismit: haluttomuus luopua saavutetuista eduista sekä haluttomuus kohdata muu maailma muuten kuin omaisuutena, jolla ei ole auktoriteettia sanoa vastaan, vaikka sitä kuinka käyttäisi hyväksi. 

 

ENNEN OLI KAIKKI PAREMMIN / KENELLÄ ON AIKAA KEKSIÄ TULEVAISUUS?

Dystopiatarinat eivät tuntuisi niin lannistavilta, jos niiden rinnalla olisi tarjontaa myös utopiatarinoista. Utopiat voisivat kertoa vaikkapa maailmasta, joka on välttänyt ekologisen romahduksen eikä rakennu länsimaisen cis-heteromiehen ympärille.

Kirjassaan Inventing the Future Nick Srnicek ja Alex Williams ehdottavat tarinaa tulevaisuudelle ja päätyvät nostamaan yleiseksi päämääräksi työn ikeestä vapautumisen. He hahmottelevat neljä erilaista lopputulosta tilanteelle, jossa aiemmin palkkatyönä hoidetusta toiminnasta huolehtivat robotisaatio ja tekoäly. Näistä vaihtoehdoista voimme valita yhden tai useamman:  uuskolonialistinen ja rasistinen post-work maailma, ekologisesti kestämätön post-work maailma, misogynistinen post-work maailma tai universaalin perustulon post-work maailma, jota Srnicek ja Williams kutsuvat vasemmistolaiseksi post-work maailmaksi. 

Blade Runnerin ja There Is A Lightin tulevaisuuskuvien kohdalla voidaan laittaa raksi ruutuun ekologisesti kestämättömän tulevaisuuden kohdalle: myrsky on se olosuhde, johon ihmiselämä joutuu sopeutumaan. Blade Runnerin kuvaama maailma on myös misogynistinen, uuskolonialistinen ja rasistinen, vaikka toki leffan tarina jättää tien kapinalle auki. There Is A Lightin paikallisyhteisöt saattavat tavoittaa jotain siitä, minkä Srnicek ja Williams määrittäisivät vasemmistolaiseksi, mutta eettisesti toimivassa universaalissa kokonaisjärjestelmässä paistinpannulle päätymisen sijaan myös rikkaille olisi tarjottava samaa perustuloelämää kuin muille.

Historioitsija Yuval Noah Harari puhuu kirjassaan Homo Deus lämpimästi kapitalismista ja luotosta, joiden kehittäminen on hänen mukaansa mahdollistanut ihmiskunnan historiallisen kehittymisen maanviljelijöistä sivilisaatioksi. Myöskään vasemmistolaiset ajattelijat Srnicek ja Williams eivät vastusta kapitalismia per se, vaan sen nykyistä muotoa, jossa markkinat ovat asettuneet myös politiikkaa ohjaavaksi ensisijaiseksi toimintalogiikaksi. Valtion rakenteet eivät enää ole olemassa kansalaisten hyvinvoinnin turvaamiseksi vaan (suur)yritysten toiminnan mahdollistamiseksi.

Hararin fantisoima historiallinen kapitalismi mahdollisti pitkäjänteisen elämän ja investoinnit tulevaan, kun taas nykyinen kapitalismin muoto vastustaa investoivia valtioita ja kahlitsee unelman paremmasta elämästä yksilön ottamaan luottoon ja velkaan –  ja, epätyypillisten työskentelyolosuhteiden ja työttömyyden yleistyessä, kasvavassa määrin maksuhäiriömerkinnöiksi.

There Is A Light That Never Goes Out -kuunnelman päähenkilö Guy on yksi näistä maksuhäiriömerkintäisistä. Hän on kuka tahansa, wannabe-humanisti-real-life-huumekauppias. Guy ja alustatalousmallisen kuljetuspalvelun kuriiri Victoria pakenevat Guyta jahtaavaa huumemafiaa ja hyödyketaloutta, joka ei jää heitä kaipaamaan. He ovat ylijäämää.

Blade Runner 2049 seuraa “K”:n tarinaa. “K” on replikantti, joka on luotu eläköittämään potentiaalisen riskin aiheuttavia vanhan mallin replikantteja eli eliminoimaan lajitoverinsa. Nimen sijaan hänellä on sarjanumero. Kun hänen kotirouva-hologramminsa vihdoin antaa hänelle oman nimen, se on your ordinary Joe, kuka tahansa mies. Anti-sankaritarinan opetus on, että kaikki me haluaisimme olla erityisiä, mutta harva kuitenkaan on.

ENNEN KUIN DYSTOPIA ALKAA

“Ensimmäistä kertaa historiassa ihmisiä kuolee enemmän ylensyöntiin kuin nälkään, enemmän vanhuuteen kuin tarttuviin tauteihin, ja useammat ihmiset tekevät itsemurhan kuin heitä kuolee sotilaiden, terroristien ja rikollisten surmaamana.”

– Yuval Noah Harari

Harari provosoi, mutta muistuttaa, että olemme pääosin ratkaisseet ihmiskuntaa viimeiset vuosisadat riivanneet ongelmat – emme täysin, mutta kohtuullisesti, jos asiaa tarkastellaan tarpeeksi pitkällä aikavälillä. Nälänhätä tappaa edelleen, mutta paljon vähemmän kuin ennen. Jopa AIDSiin on lääke, eikä suuria pandemioita ole peloista huolimatta nähty. Sotia ja konflikteja on edelleen, mutta ne ovat yleensä sisällissotia, eivät kahden tai useamman valtion välisiä. Olemme taklanneet aiemmat haasteet. Seuraavaksi kohti kuolemattomuutta ja tekoälyä, Harari tökkii.

Ikävä kyllä välissä on arvaamaton ilmastokriisi, jonka suunnattoman uhan pysäyttäminen tuntuu varmaan suunnilleen samalta, kuin mustan surman aikaan mystisen taudin parantamisesta haaveilu. Lisäksi nykyinen poliittinen ideologia  tarkoittaa systemaattista vetäytymistä pitkäjänteisistä investoinneista tutkimukseen ja kehitykseen: toista oli aikoinaan, kun ihmistä kuuhun lähetettiin tai fossiilisten polttoaineiden hyödyntämistä kehitettiin. Nykyisin megaluokan hankkeiden kehittäminen on yksittäisten yritysten tai rahoittajien vastuulla. Valtiot eivät ota enää samanlaista vastuuta kuin rautateiden, internetin, tietokoneiden ja satelliittien kehittämisen aikakaudella, Srnicek ja Williams muistuttavat. 

Harari selittää ihmislajin globaalia valtaa lajin kyvyllä suurimittaiseen yhteistyöhön. Muut lajit pystyvät yhteistyöhön, mutta eivät samassa mittakaavassa. Työläismehiläiset eivät kaappaa valtaa kuningattarelta ja siirry demokraattiseen mehiläispesäjärjestelmään yhdessä yössä. Kuitenkin, toisin kuin mehiläisten kanssa, ihmislajin kohdalla on helpompi kuvitella kannibaalien vallankumous kuin luottaa ihmisen erikoislaatuiseen älyyn ja oikeudenmukaisuuteen hyvinvoinnin tasaisessa jakamisessa. Voisimmeko yllättää itsemme ja päätyä tilanteeseen, jossa 99% ihmiskunnasta löytää keinot ja yhteistyön tavat, joilla suitsia rikkaimman 1% planeetalle ja ihmiskunnalle tuhoisaa toimintaa? Samaan aikaan kun tuo 1% edelleen vastaa siitä, että yhteiskunnat kokonaisuudessaan on ohjattu toimimaan heidän etunsa edistämiseksi?

Hararin mukaan ihmisen kyky suurimittaiseen yhteistyöhön löytyy myös vallan ja vaurauden epätasaisen jakautumisen taustalta: valta säilyy vallanpitäjillä tasan niin kauan kuin heidän yhteistyöverkostonsa on tehokkaampi kuin niiden, joilla valtaa ei ole. Joskus valta vaihtuu, useimmiten ei. Tyypillisesti syrjäytetyn diktaattorin tilalle nousee se vähiten huono vaihtoehto, jolla on kyky navigoida vallan verkostoissa.

Pakomatkallaan Guy ja Victoria kohtaavat ex-postinkuljettaja Gordonin, joka ajaa lanttukuormia, eikä halua hoivatädiksi, vaikka tunnetyö on se työ, joka säilyy ja lisääntyy. Gordon on ylijäämää Guyn ja Victorian tavoin. Mitä suuremmaksi ylijäämäväestö kasvaa, sitä onnellisempia saavat työssäolijat olla töistään ja sitä tiukemmin he pitävät niistä kiinni. Kun robotisoituneessa maailmassa työntekijöitä tarvitaan vähemmän, työehtoja voidaan heikentää ja palkat jäädyttää samalla, kun vaaditut työtunnit lisääntyvät.

Dystopian välttämiseksi Srnicek ja Williams kehottavat rakentamaan uutta utopiaa ajan hengen pohjalta. Noudattaessaan omaa ohjettaan, he ovat päätyneet korostamaan työnjälkeisen maailman ajattelemisen tärkeyttä. Maailmassa, jossa ihmiset eivät ole kahlittuja työhön, he ovat vapaita luomaan oman elämänsä.

***

Katsomalla taaksepäin voidaan huomata, että nykyisyys tuli yllätyksenä, mutta vääjäämättä. Tulevaisuutta ei siis voida johtaa nykyisyydestä, sillä asiat muuttuvat nopeasti. Blade Runner 2049:ää katsoessa herää kysymys, onko mikään surullisempaa kuin tulevaisuus, joka näyttää aivan menneisyydeltä?

Guy haluaa Ibizalle, mutta liftaa päinvastaiseen suuntaan. Kuski muistuttaa, että emme tiedä mitä tulevaisuudessa haluamme haluta.

Johannes Ekholm & Man Yau & 111x: There Is A Light That Never Goes Out oli esillä Sinnessä 14.–29.10.
Blade Runner pyörii edelleen elokuvateattereissa.

Kirjallisuus:
Yuval Noah Harari: Homo Deus – Huomisen lyhyt historia, 2017
Rebecca Solnit: “Feminism: The Men Arrive” teoksessa The Mother of All Questions – Further Feminisms, 2017
Nick Srnicek & Alex Williams: Inventing the Future – Postcapitalism and a World Without Work, 2016

I “Videolla esiintyvät tytöt ovat vuonna 2047 samanikäisiä kuin minä olen nyt”

Siniviiksiset tytöt sinisissä jumppapuvuissa kyhjöttävät pesusienten päällä. He nostavat katseensa kohti katsojaa ja tuijottavat majastaan. Toisessa ruudussa turnajaisottelu heidän välillään on vielä käynnissä. Maja on tehty turnajaispeitsistä ja seinistä näkyy läpi, lattiana ovat matoksi kursitut pesusienet. Kolmas tyttö on kuvassa paljain jaloin, ilman että pää näkyy. Kuvassa maa on tallottua multaa ja sohva veistetty kivestä.

Majan perässä, vaaleanpunaisten sähköjohtojen jatkona seuraa lautta lastinaan muisto vihreästä maisemasta. Kyydissä olevaan kuvaan on rajattu luonto taianomaisena hetkenä. Toisella puolella atsovärinen Jupiter lähestyy horisontissa rannan kalpeita kukkapensaita kuin ulkoinen uhka jostain kaukaa. Lautta kasvaa kasveja, jokainen omassa lokerossaan. Ne ovat heinämäisiä ja kuvaan verrattuna vaatimattomia, mutta oikeasti eläviä. Sinfonia rahisee ja paisuu pienissä kaiuttimissa, kun se säestää lautan matkaa ei minnekään. Mukaan arkkiin on pakattu kuvat askelista vedessä ja jalanjäljistä hiekassa, ihminenkin kulki täällä.

Takaseinällä ovat mutkalla lomittaiset tytönjalat 4 kpl. Ne on kääritty kiiltäviin leggingseihin. On vaikea erottaa, mikä jalka kenellekin kuuluu. Jalkalonkeroiden takana on mustekala jäissä. Mustekala osaa paeta laivasta. Näin somevideon, jossa se puristi itsensä kasaan ja livahti ulos lonkeronpaksuisesta reiästä. Isoin osa, pää, tuli viimeisenä eikä jäänyt jumiin.

II Miksi dystopiat eivät pääty maailmanloppuun?

Kiitos erään tuoreen presidentin, englanninkielinen kulttuuripiiri on viime aikoina etsiytynyt dystopiakirjallisuuden klassikoiden pariin. Orjattaresi, Uljas uusi maailma ja 1984 tähdittävät myydyimpien kirjojen top-listoja ja niiden terminologiaa lainataan nykyarkea kuvaamaan. Näissä bestsellereissä dystopia on sivilisaation kivulias olosuhde, josta karkaaminen on mahdotonta. Identiteetit ja elämät syntyvät alistavissa valtasuhteissa eikä kukaan elä elämäänsä onnellisena loppuun saakka mutta elääpä kuitenkin, ehkä pitkäänkin. Dystooppisen olosuhteen tuskallisuus syntyy sen päättymättömyydestä.

Maailmanloppu taas asettaa tarinalle ehdottoman pisteen. Dystopian yhteyteen se asettuu huonosti, sillä sen dramaattisuus vahvistuu onnellisten, ei kirottujen, elämien tuhoutuessa. Maailmanloppugenren nykyklassikko, Lars von Trierin Melankolia (2011), kuvaa kuinka Melankoliaksi nimetty vapaa taivaankappale murskaa kotiplaneettamme Wagnerin tahtiin. Trierin näkemys lopun hetkestä tekee piinallisen selväksi, että ollakseen kaunis, maailmanloppu vaatii yllätysmomentin. Kauhun on ehdittävä tihentyä sopivan aikaa, mutta se ei missään nimessä saa pitkittyä. Lopun kauneus syntyy tyynestä alistumisesta nopean tuhon koittaessa, kauhuissaan oleva ihminen taas näyttäytyy häiritsevänä. Esteettisesti miellyttävä maailmanloppu on kuin äkillinen onnettomuus – tai liian pitkälle edennyt tauti, jonka diagnoosi antaa aikaa vain sille kaikkein tärkeimmälle.

III Melankolian musta aurinko

Julia Kristeva kirjoittaa melankolian olevan pohjatonta surua ja merkityksen katoamista elämästä. Melankolia ja väistämättömän lopun tiedostaminen peilaavat toisiaan. Ilman elämän merkityksellisyyttä, edes maailmanloppu ei hätkähdytä melankolian valtaamaa elävää kuollutta lamaannuksesta. Melankolisen katseen valossa muiden toimet näyttäytyvät tarkoituksettomina, onnellisuus satunnaisena, koko Oleminen mielettömyytenä. Melankoliselle kaikki on jo loppunut, joten tyyneys myös varsinaisen maailmanlopun edessä on luonnollista.

Kristevan mukaan melankolia yleistyy sekä kriisien aikoina että silloin, kun luottamus jumalan olemassaoloon katoaa – kun toivo on kadonnut sekä iänkaikkisen suunnitelman että seuraavan kvartaalin suhteen. Melankolian kautta voimme surra etukäteen, yhdistää vanhojen menetysten tunteen tulevaisuuteen. Kun ihmiskunta jättää jälkeensä kasvavat valtameret ja aavikot, melankolia jättää jälkeensä elämää ulkopuolelta katselevan hiljaisen todistajan.

IV Jäähyväiset

Melankolia2047 lainaa maailmanlopun kuvastonsa von Trieriltä. Turun Vanhan Raatihuoneen galleriassa loppua odottaa sukkahousuilla verhoiltu maja, “josta ei ole suojaksi lautalle, joka ei pysy pinnalla”. Itse maailmanloppu on kuitenkin mennyt uusiksi: selkeän uhan sijaan vastassamme on hidas, epäyhtenäinen ja epäselvä prosessi, joka on olemassa kaavioissa, akseleilla, mallinnoksina, fysikaalisina kaavoina ja outoina suureina. Edes sen aiheuttama tuho ei ole selkeä ja totaalinen, vaan vitkutteleva ja osittainen. Ulkoista vihollista ei ole, eikä radalta eksynyttä kaunista planeettaa. Saamme dystopiakirjan päähenkilön toivottoman olosuhteen-ilman-vaikutusmahdollisuuksia ja bonuksena lopun maailmalle sellaisena kuin sen tunnemme.

Kiisken teoksessa melankolian hetki koittaa vuonna 2047, joka on arvio globaalin Climate Departuren hetkestä. Tuolloin “ilmastonmuutos vaikuttaa niin paljon keskilämpötiloihin, että meidän täytyy hyvästellä tuntemamme ilmasto. Entisistä maksimilämpötiloista tulee uusia minimilämpötiloja.” Saamme siis 30 vuotta aikaa valmistautua vanhan maailman katoamiseen uuden tieltä. Ehkä haluaisimme kuitenkin mieluummin olla eläviä eläviä elävien kuolleiden sijaan, enemmän Charlotte Gainsbourg kuin Kirsten Dunst, hädissään, epävarmoja, kaikin puolin maallisia ja kaikkea muuta kuin tyyniä. Olla hyväksymättä loppua.

 

Hertta Kiiski: Melankolia2047
Vanhan Raatihuoneen galleriassa
20.8.2017 asti

Lainaukset näyttelytekstistä & kuvat: Hertta Kiiski.
Melankoliasta: Kristeva, Julia: Musta Aurinko. Masennus ja melankolia. Nemo, 1998.

Kuva: Hannu Seppälä

Kiinanopettajani kertoi kerran kiinanmatkastaan. Taksikuski oli kaahaillut niinkuin taksikuskit kaahaavat “only in China” ja opettajani oli pelännyt. Takapenkiltä hän oli kurottunut taksikuskin puoleen ja kysynyt, eikö kuskia itseään pelottanut hurjastelu. “Jos kuolen, meitä on silti miljardi jäljellä”, kuski vastasi.

Tuolloin, kymmenisen vuotta sitten opettajani kertoi tarinaa osin ällistyneenä, osin huvittuneena. Kerroin tarinaa eteenpäin, osin ällistyneenä, osin huvittuneena minäkin. Taksikuskin käsitys itsestään minimaalisena osana miljardin samanlaisen massaa tuntui käsittämättömältä, mutta opettajani asemaan pystyin eläytymään muistelemalla aiempaa taksimatkaani Chongchingin kaupungin halki.

Orkut, Jenna Sutelan kokonaisuus Titanik-galleriassa, palauttaa tuolloisen ällistyksen mieleeni ja huomaan, että maailmankatsomukseni on sittemmin lipunut lähemmäs kyseisen taksikuskin realismia. Yksilöllinen elämäni vaikuttaa maailmankaikkeuden kannalta häviävän pieneltä. Tiedän, että jälkeeni tulee jäämään jotain itseäni kestävämpää tai pitkäikäisempää. Jokin eliölaji, ehkä useakin, kuollut planeetta tai ehkä elävä, jos kuolen nuorena. Luin tutkimuksesta, joka määritti rotan potentiaalisimmaksi ihmislajin seuraajaksi valtapopulaationa, niitä kun ei saa hengiltä millään. Vertaan elämääni kaikkien muiden olentojen ja eliöiden elämiin kautta aikain ja kiinnostukseni yksilöllisiin tekoihin vähenee päivä päivältä. Ajattelen kotini lähipuiston rottia ja kuvittelen, mitä tapahtuu, kun evoluutio antaa niille teräväkyntiset peukalot ja niistä alkaa kasvaa ihmisen kokoisia. Olen, ennemmin kuin en olisi. Mutta miten merkitykseni eroaa yksittäisestä rotasta?

Orkut esittelee kyberpunkilaisen tulevaisuuden planeetallemme. Ajankuva on post-Blade Runner ja vilkkuvien neonvalojen tilalla yksittäinen punainen led, joka valaisee gallerian öisin. Screenin sijaan kyberavaruudessa virtaavat sanat on naulattu seinään: fyysinen ulottuvuus käpristää chat-ikkunan reunat. Sivilisaatiomme katoaminen tulee kirjatuksi ranskalaisin viivoin, kun planeetallemme saapunut retkikunta tai äly kirjaa ylös havaintojaan: jäljellä ihmislajin tuntemasta todellisuudesta on enää limasieni.

Limasieni edeltää inhimillisiä käsityksiä siitä, mitä tarkoittaa ajatella tai olla olemassa. Hitaasti se työntyy ravintoaan kohti, peittää sen alleen, sulattaa sisäänsä ja jatkaa olemistaan. Kaikki elävä koostuu soluista paitsi limasieni. Limasieni on esiaste, evoluutiolle irvistänyt alkulima, Urschleim. Se voi jakaantua ja se voi liittyä yhteen jälleennäkemisessä, mutta vain, jos puolikkailla on yhteinen historia, jos ne ovat joskus erkaantuneet samasta yhteydestä. Eri alkuperästä olevien limasienten päätyessä toistensa poluille toisesta tulee ruokaa. Ihmistiede ei ole pystynyt selvittämään, miten limasieni tunnistaa kenet syödä ja kenen kanssa liittoutua ilman mitään todennettavia keinoja aistihavaintoihin.

Galleriassa limasieni asuu pleksien välissä pilkkopimeässä takahuoneessa, holakraattista organisaatiota kuvaavassa kaaviossa. Holakratia on Piilaaksossa kehittynyt organisoitumisen tapa, joka valtauttaa työntekijät työstämään projekteja joustavasti ja horisontaalisesti. Turhia väliportaan esimiehiä ei ole, on vain se joku, joka nauraa matkalla pankkiin. Avajaisiltana taskulampun valossa limasieni kuultaa oranssihtavana massana, joka on pakkautunut muutamiin holakratian risteyskohtiin. Jo seuraavana päivänä limasieni on järjestäytynyt lankamaiseksi rihmastoksi, joka yltää kaikkien organisaatiolabyrinttiin kätkettyjen kaurahiutaleiden luo.

Limasieni on jotain, mikä on pysynyt samana kauemmin kuin pystymme kuvittelemaan. Sen kautta voimme nähdä aikojen alkuun. Orkut laajentaa tuon aikamatkan myös tulevaisuuteen. Näemme, kuinka aikojen lopussa elää kollektiivinen tajunta ilman aivoja. Ympyrä on sulkeutunut, ihmisyys laskeutunut hiilenmustaksi raidaksi kallioperässä. Limasieni ei ole koskaan kuullut antroposeenistä, tuskin muistiinpanoja tekevä retkikuntakaan. Ilman ihmistietoisuutta inhimillisen sivilisaation merkitys maailmankaikkeudelle on se, mikä se on aina ollut. Muita planeettoja on silti miljardi jäljellä.

Jenna Sutela: Orkut
Titanik-galleriassa 11.6. asti

Blogin nimi “Viimeinen sukupolvi” muistuttaa ajatuksesta, jota välttelelemme. Yleinen konsensus on, että toki ilmastonmuutos vaikuttaa planeettaamme, mutta tunnumme unohtaneen, että erityisesti uhattuna on oma sivilisaatiomme. Haluan kuitenkin muistuttaa myös viimeisen kaksinaisesta merkityksestä tässä yhteydessä, siitä, että sukupolvena meillä on kaksi vaihtoehtoa. Olemme joko viimeinen sukupolvi, joka on saanut mahdollisuuden elää eri puolilla nykyisiä mannerlaattoja tasapainoisessa ja jokseenkin ennustettavissa olevassa ilmastossa. Tai, olemme viimeinen sukupolvi, jolla on mahdollisuus pysäyttää ilmastonmuutos. Näistä jälkimmäinen määritelmä on joka tapauksessa totta, edellinen tulee todeksi vasta kun jälkimmäinen epäonnistuu.

Esseistit Teju Cole ja Aleksandar Hemon keskustelevat kirjallisuuden tulevaisuudesta Colen esseekokoelmassa Known and Strange Things. Twitter-poeetikko Cole ei usko, että twiittaamisesta voisi koskaan saada Nobelin palkintoa. Hemon taas ei näe tulevaisuutta twitter-runoudelle, eikä itseasiassa millekään muullekaan kirjallisuuden lajille:

“Ehkä ikäni takia pohdin entistä enemmän mahdollisuutta, että koko ihmisyyden projekti on kiertymässä kasaan ja kaiken loppu on asettunut häämöttämään mahdollisuuksien horisontissa. Ensinnäkin, ihmisen sukupuutto on yksi mahdollinen ilmastonmuutoksen lopputulema. On mahdollista, että meidän pitää ajatella kaikki uusiksi siitä näkökulmasta, että kahdensadan vuoden päästä ei ole enää ketään, joka välittäisi vittujakaan siitä, mitä teemme tässä ajassa.” (1)

Viimeinen sukupolvi on syntynyt tarpeestani käsitellä ilmastonmuutosta oman todellisuuteni osana ja minulle luontevimmalla tavalla eli taiteesta ja kulttuurista kirjoittamalla. Ajatukseni lipsuvat usein samaan toivottomaan kyynisyyteen kuin Hemonilla, mutta tämän blogin motivaationa on silti halu fokusoida sukupolvemme mahdollisuuteen pysäyttää ilmastonmuutos, mahdollisuuteen toimia toisin sekä mahdollisuuteen löytää uudenlaisia ajattelemisen ja elämisen tapoja. Taide ja kulttuuri tarjoavat minulle peilin, jonka kautta on mahdollista nähdä sekä se, mikä on viemässä meitä kohti sukupuuttoa, että mahdollinen B-suunnitelma. Ilmastotiede voi kertoa (ja osin ainoastaan ennustaa) planetaarisia reaktioita hiilidioksidin ja metaanin liialliseen kertymään ilmakehässämme. Se, mitä tällä tiedolla teemme, ei kuitenkaan ole tieteellinen, vaan inhimillinen ja poliittinen, ja siten erityisesti kulttuurinen kysymys.

Kirjailija Amitav Ghosh muistuttaa teoksessaan The Great Derangement – Climate Change and the Unthinkable, että taide ja kulttuuri ovat aina löytäneet tapoja käsitellä kriisejä ja katastrofeja: miksi ilmastonmuutoksesta on tullut poikkeus? Miksi ilmastonmuutoksesta ei oikein edes uskalla sanoa mitään, kun taas esimerkiksi holokausti tai nykyinen pakolaiskriisi ovat aiheita, joihin voidaan tuottaa lukuisia päällekkäisiä ja rinnakkaisia näkökulmia myös taiteellisista lähtökohdista?

Ilmastonmuutos on vaikea vain niin kauan kuin olemme pakotettuja tarkastelemaan sitä omana järjestelmänään, irrallisena ympärillämme olevasta “muusta” todellisuudesta. Koska ilmastonmuutos vaikuttaa kaikkeen, vaikuttaa kaikki ilmastonmuutokseen. Project Drawdown kokoaa yhteen tietoa parhaista ilmastoratkaisuista ja on listannut eri ratkaisuja vaikuttavuusjärjestykseen niiden päästövähennyspotentiaalin mukaan. Top 10 -ratkaisuista löytyy odotettavissa olevia keinoja, kuten jääkaappien ja pakastinten HFC-yhdisteiden eliminointi, sademetsien suojelu ja kasviperäinen ruokavalio, mutta myös ehkä yllättävämmin tyttöjen koulutus sekä perhesuunnittelun lisääminen.

Vuonna 2070

“Perinpohjaisesti muuttuneessa maailmassa, kun merenpinnan nousu on nielaissut Sundarbanin mangrovemetsät ja tehnyt Kalkutan, New Yorkin ja Bangkokin kaltaisista kaupungeista asumiskelvottomia, kun lukijat ja museokävijät kääntyvät aikamme taiteen ja kirjallisuuden puoleen, eivätkö he etsi, ensisijaisesti ja kiireimmin, jälkiä ja enteitä perimästään muuttuneesta maailmasta? Ja kun he eivät onnistu niitä löytämään, mitä heidän pitäisi – mitä he voivat – muuta tehdä kuin päätellä, että aikanamme useimmat taiteen ja kirjallisuuden muodot olivat kytkeytyneet salaamisen ja kätkemisen muotoihin, jotka estivät ihmisiä ymmärtämästä onnettoman kohtalonsa todellisuutta?” (2)

Mietin edellämainittua Ghoshin luonnehdintaa viimeisen sukupolvemme jälkeen tulevista heille perinnöksi jättämämme kulttuurin äärellä, kun luin Antti Hurskaisen esseetä “En vittu valehtele” ja hänen lupaustaan siitä, “ettei kirjallinen Suomi polvistu (Koko) Hubaran edessä. Ruskeita Tyttöjä ei tutkita yliopistoissa vuonna 2070, niin pahasti esseeilmaisu tökkii.” Hurskainen analysoi teosta uhriutumis-näkökulmasta ja rinnastaa sen nykyisin verkkovihaajana paremmin tunnetun esseisti Timo Hännikäiseen Lihamylly-teokseen, joka hänen mukaansa “on nimittäin uljasta sanataidetta”, raakaa fiilistä ja “uljasta proosaa” ja siten Hurskaisen tulkinnassa kiinnostavampaa materiaalia vuosisadan lopun tuleville akateemikoille.

Mainitsin aiemmin tyttöjen koulutuksen merkityksen ilmastonmuutoksen torjunnassa ja haluan tarkastella Ruskeat tytöt -teosta sekä Hubaran aloittamaa samannimistä verkkomediakollektiivia samankaltaisina mekanismeina tietyn päämäärän saavuttamisessa. Yhteys ei ole suoraan rinnasteinen (vaikka on toki hyvä huomioida, että Hubaran itsensä mukaan esseeteosta luetaan parhaillaan noin kahdessakymmenessä eri suomalaisessa oppilaitoksessa). Ilmeistä on sen sijaan, että teos ja verkkomedia ovat tuoneet suomalaiseen kulttuurikeskusteluun lukuisia uusia, aiemmin vaiennettuja ääniä. Tyttöjen koulutuksen vaikuttavuus ilmenee saman mekanismin kautta: se tuo yhteiskunnalliseen toimintaan ihmisiä, joilla ei aiemmin ole ollut sinne pääsyä. On hyvä huomioida, kuinka “tyttöjen koulutus” sanaparina pyrkii suomalaisessa, länsimaisessa tai globaalin pohjoisen edustajan mielessä helposti kiinnittymään ainoastaan kehittyvien maiden koulutustilanteeseen. Itse näen termin kiinnostavana näkökulmana koko maailmaan, muistaen ja muistuttaen, että länsimaisetkaan naiset eivät ole juuri päässeet osallistumaan nykyisen fossiilipohjaisen yhteiskuntajärjestelmän rakentamiseen, vaikka toki ovat jo useita vuosikymmeniä olleet mukana sen ylläpitämisessä, erityisesti feminiinisinä pidetyillä sektoreilla.

Mutta miksi Hurskaisen uhriutumista käsittelevää esseetä kannattaisi lukea ilmastonmuutosta vasten? Ghoshin tarjoamassa kehyksessä yhteys on käänteinen: essee kertoo siitä, kuinka sen maailmassa ilmastonmuutosta ei ole. Ensinnäkin, se onnistuu paljastamaan kiinnostavasti, kuinka helppoa kulttuurin kentällä on ennustaa, että vuosi 2070 tarkoittaa “business as usual”. Hurskaisen oletus on, että tuolloin on edelleen yliopisto ja kirjallisuudentutkimus, esseen estetiikka samanlaisena kuin nyt ja esseen arvostus samanlaisena kuin nyt: tyyli ennen sisältöä.

Toiseksi, se paljastaa paljon modernin kirjallisuuden tyylin rakentuneisuudesta, jota Ghosh hahmottelee apunaan Franco Morettin käsite “täyte”, filler. Täytteet rakentavat kertomusta taustoittavan maailman, ja tuo maailma on porvarillinen arjen ja säännönmukaisuuksien maailma. Realistinen kirjallisuus loihtii todellisuuden eleillä, jotka itseasiassa kätkevät todellisen näkyvistä: tosielämässä hieman epätodennäköinen tapahtuma vaikuttaa kirjallisuudessa täysin uskomattomalta. Näin karkotetaan vakavasti otettavan kirjallisen ilmaisun kentältä sci-fi, fantasia ja kauhu, mutta myös melodraama ja romanttisuus.

Hurskaisen essee paljastaa tyylin rakentamat muurit ja niiden säännönmukaisen pönkittämisen nykykirjallisuuden järjestelmässä. Hurskainen kritisoi Hubaraa “tunne-essee” -termin käytöstä, sillä se “luo suojan, jonka alla värjöttelevä Hubara ei saata erehtyä”. Näin on mahdollista työntää Hubara jonnekin samaan takahuoneeseen melodraaman ja romanttisuuden kanssa, vakavasti otettavan ulkopuolelle. Sama asenne toistuu modernin kirjallisuuden mahdollisuuksissa suhtautua ilmastonmuutokseen, Ghosh esittää. Ilmastonmuutoksen “tyyli” on luonnonkatastrofit, jotka paitsi torpedoivat porvarillisen elämän  säännönmukaisuudet, myös vievät terän realistisen dialogin hienovaraisilta jännitteiltä.

Oli kyseessä sitten yhteiskunta, infrastruktuuri tai kirjallisuus, mutta jos pidämme ympärillemme rakentamaamme järjestelmää omalakisena, luonnosta ja tunteista irrallisena, meidän on vaikea hahmottaa yhteys toimintamme ja elinympäristömme välillä. Tällöin emme voi käsittää myöskään ilmastonmuutosta, sillä “pysyvä” järjestelmämme vierastaa ilmastonmuutoksen tarkoittamia poikkeuksia ja äkillisyyttä. Moderni, porvarillinen elämä on ennen kaikkea rationaalista, järkevää, ja intohimot tyynenlaisia. Moretti muistuttaa  jo “ensimmäisen sosiologin” Max Weberin nähneen modernin elämän rationalisointiprosessina, jossa järkevyys alkaa taloudesta ja hallinnosta, mutta lävistää lopulta vapaa-ajan, yksityiselämän, viihteen ja tunteet.

Neuvoja menneiltä polvilta

Jotta pystyisimme käsittämään toimintaympäristöksemme kotikorttelimme sijaan hauraista ekosysteemeistä koostuvan planeetan, meidän on luotava uudenlaisia toiminnan ja elämisen tapoja. Taiteen on mahdollista kuvitella, millaisia nuo tavat ovat. Ghoshin tärkeä huomio on, että emme voi ymmärtää, miksi nykykulttuurin on niin vaikea käsitellä ilmastonmuutosta ennen kuin ymmärrämme, mitkä käytännöt ja oletukset nykykulttuuria ohjaavat. Vasta taiteen ja humanismin käytäntöjen ymmärtäminen mahdollistaa niiden suhteen vastakarvaan toimimisen ja sitä myöten uudenlaisen järjestelmän, joka haastaa paitsi fossiilienergian varaan rakentuvan elämäntavan myös porvarillisen järkevyyden. Tulevaisuuden taide ja kulttuuri eivät voi olla järkeviä nykyisten käsitystapojemme mukaisesti.

Yhteiskuntarakenteemme, samoin kuin kulttuurimme käytäntöineen on kehittynyt fossiilisten polttoaineiden mahdollistamana. Tällä hetkellä voimme vielä haaveilla, että korvaamme nykyiset fossiiliset polttoaineet uusiutuvilla ja jatkamme elämäämme entiseen malliin, sähköautoihin ja aurinkopaneeleihin vaihtaen. Tämä tavallisen kuluttajan (joka joskus tunnettiin nimellä ihminen) kannalta helppo ja vaivaton vaihtoehto todistaisi nykyisen järjestelmämme jokseenkin toimivaksi. Kuitenkin, kuten totesin jo aiemmin, ilmastonmuutos liittyy kaikkeen ja kaikki liittyy ilmastonmuutokseen. Siksi uskon, että kestävään energiajärjestelmään ei voida siirtyä ellei samalla siirrytä myös muutoin kestävään globaaliin järjestelmään.

Käytännössä tämä tarkoittaa totaalista murroskohtaa koko inhimilliselle sivilisaatiolle, kipua olemassaolevissa valtarakentelmissa sekä vallan uusjakoa. Kirjallisuuden kautta voimme ymmärtää kyseessä olevan lukijan siirtymisen klassikoista aikalaisiin, josta Virginia Woolf kirjoittaa esseessään Tunteja kirjastossa:

“(…)vanha tarve tietää, mitä kuolemattomat ovat ajatelleet, on saanut tilalleen huomattavasti suvaitsevamman uteliaisuuden saada tietää, mitä oma sukupolvemme ajattelee. Miltä elävistä miehistä ja naisista tuntuu, miltä heidän kotinsa näyttävät ja millaisia vaatteita heillä on, paljonko heillä on rahaa ja mitä ruokaa he syövät, mitä he rakastavat ja vihaavat ja mitä näkevät ympärillään ja mikä unelma täyttää heidän toimeliaan elämänsä tauot? He kertovat tämän kaiken kirjoissaan. Niissä näemme aikamme niin mielestä kuin ruumiistakin niin paljon kuin silmämme kykenevät vastaanottamaan. 

Kun uteliaisuuden henki on vallannut meidät, klassikot saavat maata paksunevan pölykerroksen alla, jos meidän ei ole jostakin syystä pakko lukea niitä. Sillä elävien ääniä me kuitenkin lopulta ymmärrämme parhaiten. Eläviä voimme kohdella vertaisinamme, he ratkovat arvoituksemme ja mikä ehkä vielä tärkeämpää, me ymmärrämme heidän vitsinsä. “

Muutos kohti uutta on käynnissä ja se tuskin tapahtuu huomaamatta, niin vahvoja ovat fossiilienergian kytkökset kaikkiin länsimaisen ihmiselämän ja yhteiskunnan osa-alueisiin. Uskon kuitenkin, että mitä enemmän ajattelemme mahdollista tulevaa elämäntapaamme, sitä vieraammilta ja pölyttyneemmiltä fossiilisen aikakauden tuotokset alkavat vaikuttaa. Elävien suhteen lienee olennaisinta keskittyä Woolfin kysymykseen, “mikä unelma täyttää heidän toimeliaan elämänsä tauot?”  Jos löydämme tueksemme elävien äänet – jos tiedämme, mitä oma sukupolvemme ajattelee, mistä unelmoi – pystymme ymmärtämään toisemme vertaisina saman ongelman edessä ja irrottautumaan menneistä säännöistä. Meillä on mahdollisuus olla ensimmäinen sukupolvi.

 

Kirjallisuus:

Cole, Teju: Known and Strange Things, Random House, 2016
Ghosh, Amitav: The Great Derangement – Climate Change and the Unthinkable, The University of Chicago Press, 2016
Woolf, Virginia: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä, Teos, 2013

Alkukieliset sitaatit:

1. “(I)t may be the function of my age that I increasingly find myself considering the possibility that the whole project of humanity is winding down and the end of it all is on the horizon of possibilities. For one thing, extinction of humans is one of the possible outcomes of climate change. It is possible that we might have to rethink nearly everything in the light of the possibility that two hundred years from now there will be no one around to give a flying fuck about what we’re doing at this time.”
2. “In a substantially altered world, when sea-level rise has swallowed the Sundarbans and made cities like Kolkata, New York, and Bangkok uninhabitable, when readers and museum-goers turn to the art and literature of our time, will they not look, first and most urgently, for traces and portents of the altered world of their inheritance? And when they fail to find them, what should they – what can they – do other than to conclude that ours was a time when most forms of art and literature were drawn into the modes of concealment that prevented people from recognizing the realities of their plight?”