Suuri näkymätön

I Helmi

Sininen ja pinkki ja valkoinen helmi. Nasa oli lähettänyt Kurt Vonnegutille kuvia kotiplaneetastamme avaruusmatkailua käsittelevää esseetä varten. Ensimmäiset kuvat Maapallosta avaruudesta nähtynä saatiin 1960-luvun lopulla. Siihen asti Maa oli ollut jalkojemme alla, aina yhtä lähellä. Multaa, puita, kallioita ja viivasuora horisontti kaukana edessä. Yhtäkkiä leijuimmekin pienenä pallona äärettömyydessä. Se, mikä aiemmin oli valtava, muuttui hallittavaksi: yhdellä silmäyksellä näimme sen kokonaan. Maan äärettömyydestä tuli mitätöntä verrattuna avaruuden äärettömyteen.

“Se näyttää niin puhtaalta. Siitä ei näe kaikkia nälkäisiä, vihaisia maan matosia – eikä savua ja viemäreitä ja roskaa ja kehittynyttä aseistusta,” Vonnegut kirjoitti. Ei jäljen jälkeä ihmiskunnasta. Naomi Klein nostaa tuon Vonnegutin vuoden 1969 esseen “Excelcior! We’re Going to the Moon! Excelsior!” esiin merkkinä hetkestä, jolloin luonnonsuojelu siirtyi ulkoavaruuteen. Sen jälkeen meidän on ollut vaikea nähdä lähelle: “Jos maata katselee jatkuvasti ylhäältä alas eikä juurista ja mullasta, saasteiden lähteiden ja päästönielujen vatkaamisessa alkaa olla järkeä, aivan kuin ne olisivat siirtoja planeetan kokoisella shakkipöydällä.”

The_Earth_seen_from_Apollo_17
Sininen marmorikuula, Apollo 17-astronauttien kuvaamana 1972.

II Yhteiset keuhkot

Ajattelen Nasan kuvien sinistä marmorikuulaa Kati Rooverin näyttelyssä Coexistence. Miten nähdä se, mikä yleensä jää näkemättä, Roover kysyy kamera ahmien kaikkea (jäljellä)olevaa Amazonin sademetsässä. Ihmiset tarkastelevat ympärillään olevaa nimeämällä. Nimi tekee asiasta todellisen ja nimetyn voi laittaa lokeroon, lokerot taas on helppo järjestää ja luokitella. Paikat olemassaolon lokerikossa jaetaan nimien perusteella: nimettömälle tai vääränkieliselle nimelle ei löydy paikkaa. Sademetsissä löytäjää ja nimenantoa länsimaisen tieteen toimesta odottaa edelleen lukematon määrä olioita.

Coexistence näyttely koostuu kolmesta videoteoksesta, joiden kuva on kerrostunutta kuin metsä. Kasvien ja puiden päälle asettuvat kulttuuriset kertomukset ja eläinten henget, anakonda ja jaguaari. Ympyrä, jossa elää jotain pientä, soluja ehkä. Muoto on sama kuin sinisen planeetan, mutta pilvet eivät peitä elämää näkyvistä. Ihminen ei ole enää piilossa pilvien alla, vaan pilvien tekijä – yksi kerros videota on Nasan visualisointi maailman hiilidioksidipäästöistä vuoden ajalta. Pohjoisen pallonpuoliskon kevään koittaessa CO2-pilvet kutistuvat, kun talven jälkeen heräävät kasvit imevät itseensä päästöjä.

Roover asettaa keuhkot ja juuret päällekkäin. Hengitämme samaa ilmaa, yhdessä. Mutta toisin kuin ihmiset ovat riippuvaisia kasveista, kasvit eivät tarvitse ihmisiä. Ihminen voi hengittää, koska kasvit tekevät töitä sen eteen. “I am only because they are”, Roover sanoo. Ohimennen kuuluu moottorin ääni, he etsivät öljyä ja mineraaleja. Ääni vaimenee ja pysähdyn kuvassa olevaan, yhteen monista, vihreistä kasveista. Suren sitä, kuin se olisi lajinsa viimeinen.

Sademetsässä kuuluu öisin kaatuilevien puiden ääni. Maaperä kuivuu kuumuudessa, eivätkä suurten puiden juuret saa pidettyä otettaan. Puut kaatuvat itsestään.

Tuore tutkimus toteaa, että mitä enemmän hiilidioksidia ilmassa on, sitä enemmän kasveissa on sokeria ja hiilihydraatteja. Ja vähemmän ravintoaineita, joita ihminen tarvitsee pysyäkseen hengissä. Ilmastonmuutos tekee vihanneksista roskaruokaa.

NASA sai juuri määräyksen lopettaa ilmastopäästöjen seuraamisen. Kuka antaa meille seuraavan kuvan maailmastamme?

KatiRoover-Breath
Kati Roover: Breath (videostill). Kuvaaja: Kati Roover

III Hiukkasaika

Näkymättömimmistä näkymättömin on ilmassa leijuva hiukkanen. Josefina Nelimarkan Kairos καιρός -näyttelyssä ilma tulee näkyväksi. Muinaiskreikaksi ajalle on kaksi termiä: kronos, jonka edelleen tunnemme vääjäämättä eteenpäin kulkevana kronologisena aikana, ja kairos, joka kuvaa virtaavan ajan seassa tapahtuvaa hetkeä, suotuisaa tai katkosta etenemisessä. Nykykreikaksi kairos tarkoittaa säätä.

Tennispalatsin katolla oleva anturi lähettää ajanmukaista tietoa ilman pienhiukkasista näyttelytilaan. Hiukkastilanne näyttäytyy käyrinä näytöillä, lisätyn todellisuuden pomppivina hiukkasmöykkyinä galleriatilassa ja nuotitettuna sävelmänä, joka soi hitaammin tai nopeammin hiukkasten määrään reagoiden. Maalauksissa lasihelmet kerrostuvat virroiksi ja pyörteiksi, jotka asettuvat paikoilleen siveltimen liikkeen mukana. Tältä ilma voisi näyttää, jos mikroskoopilla voisi zoomata tarpeeksi lähelle atomeja. Siniseksi muuttunut silkkipakka on tallentanut vuoden sään itseensä. Se on abstrakti filmirulla, joka on tallentunut vuoden verran aikaa tai säätä (kronos ja kairos yhdessä) – pakkaspäivästä muistuttavat kuuran piirtämät jäljet.

Kronos-ajassa aika etenee ja jättää taakseen historian. Walter Benjaminin kuuluisa historian enkeli, Paul Kleen maalaama söpö Angelus Novus, on selin tulevaisuuteen ja katsoo kohti mennyttä, jossa katastrofi toisensa perään paiskautuu raunioiden kasaksi sen jalkojen juuren. Enkeli ei saa mahdollisuutta jäädä korjaamaan mennyttä, sillä paratiisin tuuli puhaltaa sen selkä edellä kohti tulevaisuutta, historian jätevuoren kasvaessa sen silmien edessä kuin muovilautta Tyynessä valtameressä. Edistyksen myrskytuuli, sanoo Benjamin, ja kuinka oikeassa hän onkaan, vaikka ei edes nähnyt tuulen hiukkaspitoisuuksia.

Kairos oli kerran aika ja nyt sää. Kronos on nyt aika ja tulevaisuudessa sää. Edelleen haluamme ajatella sään olevan syklistä ja hetkellistä, vaikka siitä on kovaa vauhtia tulossa kronologista, eteenpäin vyöryvää ilman paluuta aiempaan.

Vastikään uutinen kertoi, kuinka tutkijat ovat kauhuissaan, sillä otsonikatoa aiheuttavat CFC-hiukkaset, jotka kiellettiin 30 vuotta sitten hälyttävän aukon paljastuttua otsonikerroksesta, ovat tehneet paluun. Nykylaitteet havaitsevat hiukkaset helposti, ne tulevat jostain Itä-Aasiasta. Vielä luonnontiede ei osaa selittää, kuinka toteuttaa kansainvälinen sopimus, jota noudatettaisiin.

Josefina_Nelimarkka_HAMgalleria-251-1600x1075
Josefina Nelimarkka: Kairos καιρός, HAM-galleria, 2018.

IV Laatikon ulkopuolella

Mindfulness-ajattelun aivopesemänä stressipesäkkeenä unohdan helposti, että hengittämisen mahdollisuus ei ole omaa ansiotani vaan kasvien. Istuessani Rooverin tallentamassa sademetsässä muistan sen taas. Luonnon olemassaolo pohjautuu maailmanlaajuisille ystävyyden, yhteistyön ja avunannon verkostoille, joiden ymmärtämisessä länsimainen lokeroitunut maailmankatsomus on hämillään. Monimutkaisuus ja kerroksisuus pursuavat ulos nimetyistä laatikoistaan.

Rooverin ja Nelimarkan näyttelyt saavat ajattelemaan, kuinka luonnontieteen kanssa vuorovaikutuksessa syntyvä taide voi ylittää lokeroiden välisiä rajoja. Ajatus siitä, että ajalle voisi olla useampia erilaisia sanoja muistuttaa, kuinka jopa aika on lokeroitu kulkemaan samassa vääjäämättömän samassa tahdissa sekunti ja minuutti kerrallaan. Ilman yhteistä samantahtista kelloa nykyinen yhteiskunta olisi mahdoton, mutta suotuisiin hetkiin olisi ehkä helpompi pysähtyä.

Kati Roover: Coexistence
Galleria Huuto
Näyttely oli esillä toukokuussa 2018.

Josefina Nelimarkka: Kairos καιρός
HAM Galleria
10.6. asti

Kirjallisuus:
Naomi Klein: Tämä muuttaa kaiken – Kapitalismi vs. ilmasto (2015)
Walter Benjaminista: China Miéville: Too Close to the Shore, johdanto teoksessa Thomas More: Utopia (Verso, 2016)

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s