Miksi viimeinen sukupolvi?

Blogin nimi “Viimeinen sukupolvi” muistuttaa ajatuksesta, jota välttelelemme. Yleinen konsensus on, että toki ilmastonmuutos vaikuttaa planeettaamme, mutta tunnumme unohtaneen, että erityisesti uhattuna on oma sivilisaatiomme. Haluan kuitenkin muistuttaa myös viimeisen kaksinaisesta merkityksestä tässä yhteydessä, siitä, että sukupolvena meillä on kaksi vaihtoehtoa. Olemme joko viimeinen sukupolvi, joka on saanut mahdollisuuden elää eri puolilla nykyisiä mannerlaattoja tasapainoisessa ja jokseenkin ennustettavissa olevassa ilmastossa. Tai, olemme viimeinen sukupolvi, jolla on mahdollisuus pysäyttää ilmastonmuutos. Näistä jälkimmäinen määritelmä on joka tapauksessa totta, edellinen tulee todeksi vasta kun jälkimmäinen epäonnistuu.

Esseistit Teju Cole ja Aleksandar Hemon keskustelevat kirjallisuuden tulevaisuudesta Colen esseekokoelmassa Known and Strange Things. Twitter-poeetikko Cole ei usko, että twiittaamisesta voisi koskaan saada Nobelin palkintoa. Hemon taas ei näe tulevaisuutta twitter-runoudelle, eikä itseasiassa millekään muullekaan kirjallisuuden lajille:

“Ehkä ikäni takia pohdin entistä enemmän mahdollisuutta, että koko ihmisyyden projekti on kiertymässä kasaan ja kaiken loppu on asettunut häämöttämään mahdollisuuksien horisontissa. Ensinnäkin, ihmisen sukupuutto on yksi mahdollinen ilmastonmuutoksen lopputulema. On mahdollista, että meidän pitää ajatella kaikki uusiksi siitä näkökulmasta, että kahdensadan vuoden päästä ei ole enää ketään, joka välittäisi vittujakaan siitä, mitä teemme tässä ajassa.” (1)

Viimeinen sukupolvi on syntynyt tarpeestani käsitellä ilmastonmuutosta oman todellisuuteni osana ja minulle luontevimmalla tavalla eli taiteesta ja kulttuurista kirjoittamalla. Ajatukseni lipsuvat usein samaan toivottomaan kyynisyyteen kuin Hemonilla, mutta tämän blogin motivaationa on silti halu fokusoida sukupolvemme mahdollisuuteen pysäyttää ilmastonmuutos, mahdollisuuteen toimia toisin sekä mahdollisuuteen löytää uudenlaisia ajattelemisen ja elämisen tapoja. Taide ja kulttuuri tarjoavat minulle peilin, jonka kautta on mahdollista nähdä sekä se, mikä on viemässä meitä kohti sukupuuttoa, että mahdollinen B-suunnitelma. Ilmastotiede voi kertoa (ja osin ainoastaan ennustaa) planetaarisia reaktioita hiilidioksidin ja metaanin liialliseen kertymään ilmakehässämme. Se, mitä tällä tiedolla teemme, ei kuitenkaan ole tieteellinen, vaan inhimillinen ja poliittinen, ja siten erityisesti kulttuurinen kysymys.

Kirjailija Amitav Ghosh muistuttaa teoksessaan The Great Derangement – Climate Change and the Unthinkable, että taide ja kulttuuri ovat aina löytäneet tapoja käsitellä kriisejä ja katastrofeja: miksi ilmastonmuutoksesta on tullut poikkeus? Miksi ilmastonmuutoksesta ei oikein edes uskalla sanoa mitään, kun taas esimerkiksi holokausti tai nykyinen pakolaiskriisi ovat aiheita, joihin voidaan tuottaa lukuisia päällekkäisiä ja rinnakkaisia näkökulmia myös taiteellisista lähtökohdista?

Ilmastonmuutos on vaikea vain niin kauan kuin olemme pakotettuja tarkastelemaan sitä omana järjestelmänään, irrallisena ympärillämme olevasta “muusta” todellisuudesta. Koska ilmastonmuutos vaikuttaa kaikkeen, vaikuttaa kaikki ilmastonmuutokseen. Project Drawdown kokoaa yhteen tietoa parhaista ilmastoratkaisuista ja on listannut eri ratkaisuja vaikuttavuusjärjestykseen niiden päästövähennyspotentiaalin mukaan. Top 10 -ratkaisuista löytyy odotettavissa olevia keinoja, kuten jääkaappien ja pakastinten HFC-yhdisteiden eliminointi, sademetsien suojelu ja kasviperäinen ruokavalio, mutta myös ehkä yllättävämmin tyttöjen koulutus sekä perhesuunnittelun lisääminen.

Vuonna 2070

“Perinpohjaisesti muuttuneessa maailmassa, kun merenpinnan nousu on nielaissut Sundarbanin mangrovemetsät ja tehnyt Kalkutan, New Yorkin ja Bangkokin kaltaisista kaupungeista asumiskelvottomia, kun lukijat ja museokävijät kääntyvät aikamme taiteen ja kirjallisuuden puoleen, eivätkö he etsi, ensisijaisesti ja kiireimmin, jälkiä ja enteitä perimästään muuttuneesta maailmasta? Ja kun he eivät onnistu niitä löytämään, mitä heidän pitäisi – mitä he voivat – muuta tehdä kuin päätellä, että aikanamme useimmat taiteen ja kirjallisuuden muodot olivat kytkeytyneet salaamisen ja kätkemisen muotoihin, jotka estivät ihmisiä ymmärtämästä onnettoman kohtalonsa todellisuutta?” (2)

Mietin edellämainittua Ghoshin luonnehdintaa viimeisen sukupolvemme jälkeen tulevista heille perinnöksi jättämämme kulttuurin äärellä, kun luin Antti Hurskaisen esseetä “En vittu valehtele” ja hänen lupaustaan siitä, “ettei kirjallinen Suomi polvistu (Koko) Hubaran edessä. Ruskeita Tyttöjä ei tutkita yliopistoissa vuonna 2070, niin pahasti esseeilmaisu tökkii.” Hurskainen analysoi teosta uhriutumis-näkökulmasta ja rinnastaa sen nykyisin verkkovihaajana paremmin tunnetun esseisti Timo Hännikäiseen Lihamylly-teokseen, joka hänen mukaansa “on nimittäin uljasta sanataidetta”, raakaa fiilistä ja “uljasta proosaa” ja siten Hurskaisen tulkinnassa kiinnostavampaa materiaalia vuosisadan lopun tuleville akateemikoille.

Mainitsin aiemmin tyttöjen koulutuksen merkityksen ilmastonmuutoksen torjunnassa ja haluan tarkastella Ruskeat tytöt -teosta sekä Hubaran aloittamaa samannimistä verkkomediakollektiivia samankaltaisina mekanismeina tietyn päämäärän saavuttamisessa. Yhteys ei ole suoraan rinnasteinen (vaikka on toki hyvä huomioida, että Hubaran itsensä mukaan esseeteosta luetaan parhaillaan noin kahdessakymmenessä eri suomalaisessa oppilaitoksessa). Ilmeistä on sen sijaan, että teos ja verkkomedia ovat tuoneet suomalaiseen kulttuurikeskusteluun lukuisia uusia, aiemmin vaiennettuja ääniä. Tyttöjen koulutuksen vaikuttavuus ilmenee saman mekanismin kautta: se tuo yhteiskunnalliseen toimintaan ihmisiä, joilla ei aiemmin ole ollut sinne pääsyä. On hyvä huomioida, kuinka “tyttöjen koulutus” sanaparina pyrkii suomalaisessa, länsimaisessa tai globaalin pohjoisen edustajan mielessä helposti kiinnittymään ainoastaan kehittyvien maiden koulutustilanteeseen. Itse näen termin kiinnostavana näkökulmana koko maailmaan, muistaen ja muistuttaen, että länsimaisetkaan naiset eivät ole juuri päässeet osallistumaan nykyisen fossiilipohjaisen yhteiskuntajärjestelmän rakentamiseen, vaikka toki ovat jo useita vuosikymmeniä olleet mukana sen ylläpitämisessä, erityisesti feminiinisinä pidetyillä sektoreilla.

Mutta miksi Hurskaisen uhriutumista käsittelevää esseetä kannattaisi lukea ilmastonmuutosta vasten? Ghoshin tarjoamassa kehyksessä yhteys on käänteinen: essee kertoo siitä, kuinka sen maailmassa ilmastonmuutosta ei ole. Ensinnäkin, se onnistuu paljastamaan kiinnostavasti, kuinka helppoa kulttuurin kentällä on ennustaa, että vuosi 2070 tarkoittaa “business as usual”. Hurskaisen oletus on, että tuolloin on edelleen yliopisto ja kirjallisuudentutkimus, esseen estetiikka samanlaisena kuin nyt ja esseen arvostus samanlaisena kuin nyt: tyyli ennen sisältöä.

Toiseksi, se paljastaa paljon modernin kirjallisuuden tyylin rakentuneisuudesta, jota Ghosh hahmottelee apunaan Franco Morettin käsite “täyte”, filler. Täytteet rakentavat kertomusta taustoittavan maailman, ja tuo maailma on porvarillinen arjen ja säännönmukaisuuksien maailma. Realistinen kirjallisuus loihtii todellisuuden eleillä, jotka itseasiassa kätkevät todellisen näkyvistä: tosielämässä hieman epätodennäköinen tapahtuma vaikuttaa kirjallisuudessa täysin uskomattomalta. Näin karkotetaan vakavasti otettavan kirjallisen ilmaisun kentältä sci-fi, fantasia ja kauhu, mutta myös melodraama ja romanttisuus.

Hurskaisen essee paljastaa tyylin rakentamat muurit ja niiden säännönmukaisen pönkittämisen nykykirjallisuuden järjestelmässä. Hurskainen kritisoi Hubaraa “tunne-essee” -termin käytöstä, sillä se “luo suojan, jonka alla värjöttelevä Hubara ei saata erehtyä”. Näin on mahdollista työntää Hubara jonnekin samaan takahuoneeseen melodraaman ja romanttisuuden kanssa, vakavasti otettavan ulkopuolelle. Sama asenne toistuu modernin kirjallisuuden mahdollisuuksissa suhtautua ilmastonmuutokseen, Ghosh esittää. Ilmastonmuutoksen “tyyli” on luonnonkatastrofit, jotka paitsi torpedoivat porvarillisen elämän  säännönmukaisuudet, myös vievät terän realistisen dialogin hienovaraisilta jännitteiltä.

Oli kyseessä sitten yhteiskunta, infrastruktuuri tai kirjallisuus, mutta jos pidämme ympärillemme rakentamaamme järjestelmää omalakisena, luonnosta ja tunteista irrallisena, meidän on vaikea hahmottaa yhteys toimintamme ja elinympäristömme välillä. Tällöin emme voi käsittää myöskään ilmastonmuutosta, sillä “pysyvä” järjestelmämme vierastaa ilmastonmuutoksen tarkoittamia poikkeuksia ja äkillisyyttä. Moderni, porvarillinen elämä on ennen kaikkea rationaalista, järkevää, ja intohimot tyynenlaisia. Moretti muistuttaa  jo “ensimmäisen sosiologin” Max Weberin nähneen modernin elämän rationalisointiprosessina, jossa järkevyys alkaa taloudesta ja hallinnosta, mutta lävistää lopulta vapaa-ajan, yksityiselämän, viihteen ja tunteet.

Neuvoja menneiltä polvilta

Jotta pystyisimme käsittämään toimintaympäristöksemme kotikorttelimme sijaan hauraista ekosysteemeistä koostuvan planeetan, meidän on luotava uudenlaisia toiminnan ja elämisen tapoja. Taiteen on mahdollista kuvitella, millaisia nuo tavat ovat. Ghoshin tärkeä huomio on, että emme voi ymmärtää, miksi nykykulttuurin on niin vaikea käsitellä ilmastonmuutosta ennen kuin ymmärrämme, mitkä käytännöt ja oletukset nykykulttuuria ohjaavat. Vasta taiteen ja humanismin käytäntöjen ymmärtäminen mahdollistaa niiden suhteen vastakarvaan toimimisen ja sitä myöten uudenlaisen järjestelmän, joka haastaa paitsi fossiilienergian varaan rakentuvan elämäntavan myös porvarillisen järkevyyden. Tulevaisuuden taide ja kulttuuri eivät voi olla järkeviä nykyisten käsitystapojemme mukaisesti.

Yhteiskuntarakenteemme, samoin kuin kulttuurimme käytäntöineen on kehittynyt fossiilisten polttoaineiden mahdollistamana. Tällä hetkellä voimme vielä haaveilla, että korvaamme nykyiset fossiiliset polttoaineet uusiutuvilla ja jatkamme elämäämme entiseen malliin, sähköautoihin ja aurinkopaneeleihin vaihtaen. Tämä tavallisen kuluttajan (joka joskus tunnettiin nimellä ihminen) kannalta helppo ja vaivaton vaihtoehto todistaisi nykyisen järjestelmämme jokseenkin toimivaksi. Kuitenkin, kuten totesin jo aiemmin, ilmastonmuutos liittyy kaikkeen ja kaikki liittyy ilmastonmuutokseen. Siksi uskon, että kestävään energiajärjestelmään ei voida siirtyä ellei samalla siirrytä myös muutoin kestävään globaaliin järjestelmään.

Käytännössä tämä tarkoittaa totaalista murroskohtaa koko inhimilliselle sivilisaatiolle, kipua olemassaolevissa valtarakentelmissa sekä vallan uusjakoa. Kirjallisuuden kautta voimme ymmärtää kyseessä olevan lukijan siirtymisen klassikoista aikalaisiin, josta Virginia Woolf kirjoittaa esseessään Tunteja kirjastossa:

“(…)vanha tarve tietää, mitä kuolemattomat ovat ajatelleet, on saanut tilalleen huomattavasti suvaitsevamman uteliaisuuden saada tietää, mitä oma sukupolvemme ajattelee. Miltä elävistä miehistä ja naisista tuntuu, miltä heidän kotinsa näyttävät ja millaisia vaatteita heillä on, paljonko heillä on rahaa ja mitä ruokaa he syövät, mitä he rakastavat ja vihaavat ja mitä näkevät ympärillään ja mikä unelma täyttää heidän toimeliaan elämänsä tauot? He kertovat tämän kaiken kirjoissaan. Niissä näemme aikamme niin mielestä kuin ruumiistakin niin paljon kuin silmämme kykenevät vastaanottamaan. 

Kun uteliaisuuden henki on vallannut meidät, klassikot saavat maata paksunevan pölykerroksen alla, jos meidän ei ole jostakin syystä pakko lukea niitä. Sillä elävien ääniä me kuitenkin lopulta ymmärrämme parhaiten. Eläviä voimme kohdella vertaisinamme, he ratkovat arvoituksemme ja mikä ehkä vielä tärkeämpää, me ymmärrämme heidän vitsinsä. “

Muutos kohti uutta on käynnissä ja se tuskin tapahtuu huomaamatta, niin vahvoja ovat fossiilienergian kytkökset kaikkiin länsimaisen ihmiselämän ja yhteiskunnan osa-alueisiin. Uskon kuitenkin, että mitä enemmän ajattelemme mahdollista tulevaa elämäntapaamme, sitä vieraammilta ja pölyttyneemmiltä fossiilisen aikakauden tuotokset alkavat vaikuttaa. Elävien suhteen lienee olennaisinta keskittyä Woolfin kysymykseen, “mikä unelma täyttää heidän toimeliaan elämänsä tauot?”  Jos löydämme tueksemme elävien äänet – jos tiedämme, mitä oma sukupolvemme ajattelee, mistä unelmoi – pystymme ymmärtämään toisemme vertaisina saman ongelman edessä ja irrottautumaan menneistä säännöistä. Meillä on mahdollisuus olla ensimmäinen sukupolvi.

 

Kirjallisuus:

Cole, Teju: Known and Strange Things, Random House, 2016
Ghosh, Amitav: The Great Derangement – Climate Change and the Unthinkable, The University of Chicago Press, 2016
Woolf, Virginia: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä, Teos, 2013

Alkukieliset sitaatit:

  1. “(I)t may be the function of my age that I increasingly find myself considering the possibility that the whole project of humanity is winding down and the end of it all is on the horizon of possibilities. For one thing, extinction of humans is one of the possible outcomes of climate change. It is possible that we might have to rethink nearly everything in the light of the possibility that two hundred years from now there will be no one around to give a flying fuck about what we’re doing at this time.”
  2. “In a substantially altered world, when sea-level rise has swallowed the Sundarbans and made cities like Kolkata, New York, and Bangkok uninhabitable, when readers and museum-goers turn to the art and literature of our time, will they not look, first and most urgently, for traces and portents of the altered world of their inheritance? And when they fail to find them, what should they – what can they – do other than to conclude that ours was a time when most forms of art and literature were drawn into the modes of concealment that prevented people from recognizing the realities of their plight?”

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s