Hertta Kiiski: Melankolia2047

I “Videolla esiintyvät tytöt ovat vuonna 2047 samanikäisiä kuin minä olen nyt”

Siniviiksiset tytöt sinisissä jumppapuvuissa kyhjöttävät pesusienten päällä. He nostavat katseensa kohti katsojaa ja tuijottavat majastaan. Toisessa ruudussa turnajaisottelu heidän välillään on vielä käynnissä. Maja on tehty turnajaispeitsistä ja seinistä näkyy läpi, lattiana ovat matoksi kursitut pesusienet. Kolmas tyttö on kuvassa paljain jaloin, ilman että pää näkyy. Kuvassa maa on tallottua multaa ja sohva veistetty kivestä.

Majan perässä, vaaleanpunaisten sähköjohtojen jatkona seuraa lautta lastinaan muisto vihreästä maisemasta. Kyydissä olevaan kuvaan on rajattu luonto taianomaisena hetkenä. Toisella puolella atsovärinen Jupiter lähestyy horisontissa rannan kalpeita kukkapensaita kuin ulkoinen uhka jostain kaukaa. Lautta kasvaa kasveja, jokainen omassa lokerossaan. Ne ovat heinämäisiä ja kuvaan verrattuna vaatimattomia, mutta oikeasti eläviä. Sinfonia rahisee ja paisuu pienissä kaiuttimissa, kun se säestää lautan matkaa ei minnekään. Mukaan arkkiin on pakattu kuvat askelista vedessä ja jalanjäljistä hiekassa, ihminenkin kulki täällä.

Takaseinällä ovat mutkalla lomittaiset tytönjalat 4 kpl. Ne on kääritty kiiltäviin leggingseihin. On vaikea erottaa, mikä jalka kenellekin kuuluu. Jalkalonkeroiden takana on mustekala jäissä. Mustekala osaa paeta laivasta. Näin somevideon, jossa se puristi itsensä kasaan ja livahti ulos lonkeronpaksuisesta reiästä. Isoin osa, pää, tuli viimeisenä eikä jäänyt jumiin.

II Miksi dystopiat eivät pääty maailmanloppuun?

Kiitos erään tuoreen presidentin, englanninkielinen kulttuuripiiri on viime aikoina etsiytynyt dystopiakirjallisuuden klassikoiden pariin. Orjattaresi, Uljas uusi maailma ja 1984 tähdittävät myydyimpien kirjojen top-listoja ja niiden terminologiaa lainataan nykyarkea kuvaamaan. Näissä bestsellereissä dystopia on sivilisaation kivulias olosuhde, josta karkaaminen on mahdotonta. Identiteetit ja elämät syntyvät alistavissa valtasuhteissa eikä kukaan elä elämäänsä onnellisena loppuun saakka mutta elääpä kuitenkin, ehkä pitkäänkin. Dystooppisen olosuhteen tuskallisuus syntyy sen päättymättömyydestä.

Maailmanloppu taas asettaa tarinalle ehdottoman pisteen. Dystopian yhteyteen se asettuu huonosti, sillä sen dramaattisuus vahvistuu onnellisten, ei kirottujen, elämien tuhoutuessa. Maailmanloppugenren nykyklassikko, Lars von Trierin Melankolia (2011), kuvaa kuinka Melankoliaksi nimetty vapaa taivaankappale murskaa kotiplaneettamme Wagnerin tahtiin. Trierin näkemys lopun hetkestä tekee piinallisen selväksi, että ollakseen kaunis, maailmanloppu vaatii yllätysmomentin. Kauhun on ehdittävä tihentyä sopivan aikaa, mutta se ei missään nimessä saa pitkittyä. Lopun kauneus syntyy tyynestä alistumisesta nopean tuhon koittaessa, kauhuissaan oleva ihminen taas näyttäytyy häiritsevänä. Esteettisesti miellyttävä maailmanloppu on kuin äkillinen onnettomuus – tai liian pitkälle edennyt tauti, jonka diagnoosi antaa aikaa vain sille kaikkein tärkeimmälle.

III Melankolian musta aurinko

Julia Kristeva kirjoittaa melankolian olevan pohjatonta surua ja merkityksen katoamista elämästä. Melankolia ja väistämättömän lopun tiedostaminen peilaavat toisiaan. Ilman elämän merkityksellisyyttä, edes maailmanloppu ei hätkähdytä melankolian valtaamaa elävää kuollutta lamaannuksesta. Melankolisen katseen valossa muiden toimet näyttäytyvät tarkoituksettomina, onnellisuus satunnaisena, koko Oleminen mielettömyytenä. Melankoliselle kaikki on jo loppunut, joten tyyneys myös varsinaisen maailmanlopun edessä on luonnollista.

Kristevan mukaan melankolia yleistyy sekä kriisien aikoina että silloin, kun luottamus jumalan olemassaoloon katoaa – kun toivo on kadonnut sekä iänkaikkisen suunnitelman että seuraavan kvartaalin suhteen. Melankolian kautta voimme surra etukäteen, yhdistää vanhojen menetysten tunteen tulevaisuuteen. Kun ihmiskunta jättää jälkeensä kasvavat valtameret ja aavikot, melankolia jättää jälkeensä elämää ulkopuolelta katselevan hiljaisen todistajan.

IV Jäähyväiset

Melankolia2047 lainaa maailmanlopun kuvastonsa von Trieriltä. Turun Vanhan Raatihuoneen galleriassa loppua odottaa sukkahousuilla verhoiltu maja, “josta ei ole suojaksi lautalle, joka ei pysy pinnalla”. Itse maailmanloppu on kuitenkin mennyt uusiksi: selkeän uhan sijaan vastassamme on hidas, epäyhtenäinen ja epäselvä prosessi, joka on olemassa kaavioissa, akseleilla, mallinnoksina, fysikaalisina kaavoina ja outoina suureina. Edes sen aiheuttama tuho ei ole selkeä ja totaalinen, vaan vitkutteleva ja osittainen. Ulkoista vihollista ei ole, eikä radalta eksynyttä kaunista planeettaa. Saamme dystopiakirjan päähenkilön toivottoman olosuhteen-ilman-vaikutusmahdollisuuksia ja bonuksena lopun maailmalle sellaisena kuin sen tunnemme.

Kiisken teoksessa melankolian hetki koittaa vuonna 2047, joka on arvio globaalin Climate Departuren hetkestä. Tuolloin “ilmastonmuutos vaikuttaa niin paljon keskilämpötiloihin, että meidän täytyy hyvästellä tuntemamme ilmasto. Entisistä maksimilämpötiloista tulee uusia minimilämpötiloja.” Saamme siis 30 vuotta aikaa valmistautua vanhan maailman katoamiseen uuden tieltä. Ehkä haluaisimme kuitenkin mieluummin olla eläviä eläviä elävien kuolleiden sijaan, enemmän Charlotte Gainsbourg kuin Kirsten Dunst, hädissään, epävarmoja, kaikin puolin maallisia ja kaikkea muuta kuin tyyniä. Olla hyväksymättä loppua.

 

Hertta Kiiski: Melankolia2047
Vanhan Raatihuoneen galleriassa
20.8.2017 asti

Lainaukset näyttelytekstistä & kuvat: Hertta Kiiski.
Melankoliasta: Kristeva, Julia: Musta Aurinko. Masennus ja melankolia. Nemo, 1998.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s